Alussa meillä oli halu perustaa vanhan työyhteisön jatkeeksi uusi. Etsiä ehkä vähän enemmän ihmisiä mukaan. Ratkaisukeskeisellä kielellä meillä oli unelma. Tällä kertaa unelma oli kuitenkin enemmän tuntuma, koska sitä ei tarkennettu. Sen sijaan aloitimme ottamalla yhteyttä tuttuihin, jotka kenties voisivat olla kiinnostuneita yhteistyöstä. Yhtäkkiä meitä oli kymmenkunta. Aloitimme. Mitä yhteistyö voisi olla? Mitä varten? Ja etenkin missä tiloissa, koska tilantarve oli akuutti. Joitakin askelmerkkejä löytyikin yllättävän hyvin.
Etsimme halpaa tilaa Helsingin keskustasta, jonne pääsisi pyörätuolilla. Aikaa oli kaksi kuukautta. Kuulostaa utopistiselta tavoitteelta ja sitähän se olikin. Toimistotiloja oli kuitenkin tarjolla, vaan ei pöyrätuolilla kulkeville eikä tavallisten tallaajien lompakoille.
Näin luotiin itsellemme alun haaste: Mitä tehdä kun on tuntuma unelmasta, joitakin askelmerkkejä ja utopistinen käsitys tilasta? Käytimme ratkaisukeskeisen menetelmän kahta vanhaa ja kenties yhtä uutta periaatetta.
Ensinnäkin moni meistä on ollut vastaavissa haasteissa aikaisemminkin ja selvinnyt niistä hyvin. Olen itse muun muassa saanut hyvän terapiahuoneen entisestä juoppoputkasta. Lyhyt analyysi onnistumisista ja poikkeuksista kertoi, että oma tuntuma yhteistyön mahdollisuuksiin, taloudellinen realismi ja intuitio oikeasta tilasta vastaavat haasteeseen aika hyvin. Saatoimme
luottaa prosessiin.
Toiseksi, ratkaisukeskeinen periaate yhdestä askeleesta kerralla tarkoitti meidän tapauksessa, että kun joku yhteistyössä olevista keksi jonkun askelmerkin, unelmiin jonkun ulottuvuuden tai mahdollisen toimitilan, sitä pohdittiin suhteessa haasteeseen. Joka pohdinta tarkensi jotakin kohtaa, jos ei muuten niin askelmerkkejä ainakin.
Kolmanneksi huomasimme, että ääriviivoja vähitellen tarkentaenkin voi edetä. Yleensä ratkaisukeskeisesti ajatellaan, että ensin hahmotetaan unelma, sitten kartoitetaan käytettävissä olevat voimavarat. Tämän jälkeen mietitään ja otetaan unelman suuntaan vievä huolellisesti suunniteltu konkreettinen askel, joka perustuu onnistumisiin ja poikkeuksiin tai toisin tekemiseen. Edistymistä arvioiden jatketaan.
Yhteistyössä on nyt vielä enemmän ihmisiä mukana. Unelma on tarkentunut. Yhteistyö on alkanut hyvällä ja mielenkiintoisella tavalla. Yli odotusten toimiva tila löytyi. Luottamus on hyvissä kantimissa.
Onko alkumme ollut poikkeuksellisen onnistunut? Käytimmekö kokeneina ammattilaisina hiljaista kokemustietoamme? Vai onko edistyksessämme jotain uutta? Sen suuntaista on liikkeellä muutenkin. Viime vuosina dialogisuudesta on keskusteltu paljon. Siitä, että jakamalla muiden kanssa tässä ja nyt itselle oleellisia ajatuksia ja tuntemuksia voi edistää monia asioita.
Äskettäin ilmestyi Tomasz Switekin artikkeli ’The Situations Focused Model’ (International Journal of Solution-Focused Practices, Vol 2, No 2, 2014). Siinä hän kirjoittaa nykyhetken tyytyväisyyden merkityksestä ongelmanratkaisussa. Aina ei tarvitse tietää niin paljon päästäkseen eteenpäin. Nämä näkökulmat sopivat meidän tapaukseemme, sillä keskityimme lähituntumassa olevaan hyvään ja mahdolliseen. Kenties tässä on vähän uutta painotusta.
Jatkoa seuraa!
Peter Sundman
TaitoBa House puh.joht.
